Muistoissa



slku Finntrix Black Boss
"Musti"
30.8.1999 – 17.10.2009

FIN15876/00
i.Finntrix Iso Ukko
e.Finntrix Satu Orvokki
lonkat: C/C
silmät: ok
näyttelyistä H
Musti lähti liian aikaisin, jäätyään auton alle kotipihassa.

Musti oli ensimmäinen oma koirani. Sain Mustin 12-vuotiaana juhannuksena 2000. Meille tullessaan Musti oli jo reilu 10-kuukautinen pojankloppi, joka oli siihen astisen elämänsä elänyt tarhassa muiden koirien kanssa. Ero koiralaumasta otti koville ja ensimmäiset päivät Musti vain kyyhötti paikoillaan, hyvä että tarpeillaan kävi. Siitä se reipastui minun rahdatessa arkajalkaa kaikenmaailman mätsäreissä ja agilitytreeneissä. Rakas koirani nautti näistä omistajan päähänpistoista hyvin vähän ja taisikin huokaista helpotuksesta, kun Jaava saapui muutamaa vuotta myöhemmin. Jaavan tulon myötä pikku musta reipastui ja vanhoilla päivillään oli ihan innoissaan puuhastelemassa tokoa ja hömppäagilityä. Koiraleireillekin Musti pääsi mukaan ja lopulta jopa uskaltautui nostamaan hännän selänpäälle vieraassa paikassa sekä antoi tuomarin tutkia ilman panikoimista.

Musti ei luonteensa puolesta ollut mikään maailman helpoin koira. Se pelkäsi niin kovia ääniä, ukkosta kuin vieraita paikkoja ja ihmisiä. Onneksi Mustista ei löytynyt terävyyttä lainkaan, eikä koskaan tarvinnut pelätä, että se käyttäytyisi pelkoaggressiivisesti. Tämäkin tuli testattua veljeni kaverin toimesta, nurkkaan ahdistettuna antoi hyvin silittää.. Maalla Mustin elämä oli melko leppoisaa, kaupunkikoiraa siitä tuskin olisi koskaan saanut.

Terveytensäkään puolesta Musti ei ollut ihan priima. Sillä oli varsinkin nuorempana hurjia kutinoita, korvatulehduksia ja eloton/kuollut turkki. Varmaan jonkinlaista ruoka-aineallergiaa, mutta yrjölänpuurolla + erilaisilla lihoilla ja luilla Musti pysyi hyvässä kunnossa. Vanhempana se pystyi syömään jälleen kuivamuonaakin (ja leipäpaloja iskän  toimesta). Mustin oikean etujalan olkanivelen ylittävä biceps-jänne oli lähes rispaantunut poikki, joten se leikattiin tähystyksessä. Kuntoutuminen kesti tovin jos toisenkin, mutta leikkaus onnistui hyvin. Etujalan liikkeestä tuli kauhova, koska jänne kiinnittyi hieman alemmaksi. Musti kuitenkin pystyi leikkauksen jälkeen elämään ihan normaalia elämää. Vanhemmiten Mustille tuli nivelrikkoa ja pari viimeistä elinvuottaan se saattoi kovan rasituksen jälkeen makuulta noustessa olla todella jäykkä. Säännöllisillä carthrofren-pistoksilla nivelet pysyi kohtuullisen hyvässä kunnossa.

Kaikesta huolimatta olen onnellinen, että juuri Musti oli minun. Koira joka opetti niin hurjan paljon ja oli aivan äärettömän rakas. Nuku hyvin, pieni musta koirani.

“Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti, jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.

Hän opetti sinulle varmasti jotakin.
Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti.

Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.”
(kirjasta Lahja, Danielle Steel)






Elämäni Koira
slkn Paukapää Jaava 
"Jaava"
5.2.2003-21.3.2014

FIN18327/03
lonkat: C/C
kyynärät: 0/0
polvet: 0/0
silmät: ok 

muuta: välilevynpullistuma lumbosakraalialueella (todettu kevät 2011), nivelrikkoa kyynärissä (aste
2 tai 3) ja alkavaa nivelrikkoa lonkissa (kevät 2011). Nivelrikkoa ei ehtinyt oireilemaan.
tokossa TK2, VOI2, agissa maxi3, poropaimennustesti hyväksytty 2006, poropaimennuskilpailun 5. 2009lt +240, laukausvarma, näyttelyistä ERI vara-sert


(c) Taru Vallius

Juuri Jaavan tuleminen oli sattumien summa. Selailin kasvattajien www-sivuja ja silmiini osui tämä kuva ja kuvatekstinä: “touhukkaasti uusia asioita tutkiva, leikkisä söpöläinen”. Erinäisten vaiheiden jälkeen Jaava haettiin Levin lomareissun päätteeksi huhtikuussa 2003.

Jaava on ensimmäinen harrastuskoirani ja sen kanssa kokeilin vähän kaikkea. Aloitimme tokon pentukurssilla Jaavan ollessa 7kk ikäinen. Agilityn pariin lähdimme hieman myöhemmin, Jaavan oltua reilun vuoden ikäinen. Tarkoituksena ei ollut käydä kisoissa tai kokeissa,  mutta treenikavereiden yli puhumana korkkasimme niin tokokokeet kuin agilitykilpailut. Jaavan mielestä kaikki, missä oli mahdollisuus tienata palkkaa, oli todella siistiä. Se yritti aina parhaansa ja enemmän. Äärettömän ahneutensa vuoksi sen motivoiminen oli helppoa.

Jaavan päälajina oli agility, jossa kilpailtiin harvakseltaan SM-tasolla. En halunnut rasittaa pikkuista maksikoiraa liikaa, joten kisaaminen oli todella satunnaista. Jaavan kanssa aktiiviharrastaminen loppui kuin seinään. Kesällä 2010 agilityn SM-kilpailuissa törmäsin Jaavan kanssa. Jaava kuitenkin liikkui normaalisti loppuverkkalenkillä eikä vaikuttanut kipeälle. Kun otin sen muutama tunti myöhemmin häkistä, oli se takajalaton mutta kuitenkin vertyi liikutellessa. Fyssarin käsittelyssä saatiin jumit auki ja kaiken piti olla hyvin. Maaliskuussa 2011 poropaimennuksien jälkeen sama takajalattomuus toistui. Jaava taas vertyi, mutta takaliike jäi lyhyeksi. Jaava ei reagoinutkaan fyssarin käsittelyyn toivotulla tavalla, joten suuntasimme eläinlääkäriin. Ensimmäinen diagnoosi oli, että kyynärissä nivelrikkoa (aste 2 tai 3) ja lonkissa alkavaa nivelrikkoa sekä mahdollisesti selässäkin jotain. Nivelrikkoisen koiran hoitoihin Jaava ei reagoinut, joten tutkittiin lisää. Tietokonetomografiassa paljastui pääsyyllinen, välilevynpullistuma lumbosakraalivälissä. Onneksi Jaava toipui ilman leikkaushoitoa ja sai eläinlääkäriltä luvan (tai käskyn!) jatkaa jotain harrastamista. Jaava pääsikin eläkeläispäivillään  puuhastelemaan tokon parissa, paimentelemaan lampaita ja tekemään mummojuttuja maastossa.

Jaava oli minulle hyvin erityinen Koira. Samana keväänä, kun sain Jaavan, täytin 15-vuotta. Jaava poseeraa ylioppilaskuvissani, muutti kanssani opiskelemaan. Se muutti kanssani useita kertoja ja aina se oli kuin kotonaan. Jaavan koti oli siellä, missä me oltiin. Jaava oli hyvin uskollinen koira ja sille oli tärkeää, että se pääsi aina mukaani. Luonteeltaan Jaava oli hyvin varma ja vakaa. Sitä ei hetkauttanut mikään ja aina se seisoi kaikilla neljällä tassullaan. Sen itsevarmuus oli ihailtavaa.

Jaava lähti aivan yllättäen. Se sairasti ainoastaan yhden illan. Se ei ollut vielä millään tavoin vanhakoira, se lenkkeili samat lenkit kuin nuoremmatkin, treenasi, leikitti kavereita ja vingutti iltaisin leluja. Suunnittelin sille tokokoetta kesälle. Jaava todellakin lähti saappaat jalassa, tyylilleen uskollisesti. En mitenkään voinut uskoa, että se perjantainen ilta jäisi Jaavan viimeiseksi. Kuitenkin vahvinkin luovuttaa joskus. Mitään ei ollut tehtävissä. Minun täytyi päästää Rakas Ystävä menemään. Niin sammui Suuri Sydän. Yhdestä asiasta olen kuitenkin kiitollinen, Jaavan ei tarvinnut kärsiä. Se eli elämänsä täysillä ja lähti ennen vanhuuden vaivoja. Mitä muuta Suuret Koirat voisivat toivoa?



Niin suuri ikävä. Niin tyhjä koti.
Ei ole sanoja. On vain kyyneleet.

Nuku hyvin, Jaava, mun ikioma kultatyttö.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti