Jaava

Elämäni Koira
slkn Paukapää Jaava 
"Jaava"
5.2.2003-21.3.2014

FIN18327/03
lonkat: C/C
kyynärät: 0/0
polvet: 0/0
silmät: ok 

muuta: välilevynpullistuma lumbosakraalialueella (todettu kevät 2011), nivelrikkoa kyynärissä (aste 2 tai 3) ja alkavaa nivelrikkoa lonkissa (kevät 2011). Nivelrikkoa ei ehtinyt oireilemaan.
tokossa TK2, VOI2, agissa maxi3, poropaimennustesti hyväksytty 2006, poropaimennuskilpailun 5. 2009, lt +240, laukausvarma, näyttelyistä ERI vara-sert

(c) Taru Vallius

Juuri Jaavan tuleminen oli sattumien summa. Selailin kasvattajien www-sivuja ja silmiini osui tämä kuva ja kuvatekstinä: “touhukkaasti uusi asioita tutkiva, leikkisä söpöläinen”. Erinäisten vaiheiden jälkeen Jaava haettiin Levin lomareissun päätteeksi huhtikuussa 2003.

Jaava on ensimmäinen harrastuskoirani ja sen kanssa kokeilin vähän kaikkea. Aloitimme tokon pentukurssilla Jaavan ollessa 7kk ikäinen. Agilityn pariin lähdimme hieman myöhemmin, Jaavan oltua reilun vuoden ikäinen. Tarkoituksena ei ollut käydä kisoissa tai kokeissa,  mutta treenikavereiden yli puhumana korkkasimme niin tokokokeet kuin agilitykilpailut. Jaavan mielestä kaikki, missä oli mahdollisuus tienata palkkaa, oli todella siistiä. Se yritti aina parhaansa ja enemmän. Äärettömän ahneutensa vuoksi sen motivoiminen oli helppoa.

Jaavan päälajina oli agility, jossa kilpailtiin harvakseltaan SM-tasolla. En halunnut rasittaa pikkuista maksikoiraa liikaa, joten kisaaminen oli todella satunnaista. Jaavan kanssa aktiiviharrastaminen loppui kuin seinään. Kesällä 2010 agilityn SM-kilpailuissa törmäsin Jaavan kanssa. Jaava kuitenkin liikkui normaalisti loppuverkkalenkillä eikä vaikuttanut kipeälle. Kun otin sen muutama tunti myöhemmin häkistä, oli se takajalaton mutta kuitenkin vertyi liikutellessa. Fyssarin käsittelyssä saatiin jumit auki ja kaiken piti olla hyvin. Maaliskuussa 2011 poropaimennuksien jälkeen sama takajalattomuus toistui. Jaava taas vertyi, mutta takaliike jäi lyhyeksi. Jaava ei reagoinutkaan fyssarin käsittelyyn toivotulla tavalla, joten suuntasimme eläinlääkäriin. Ensimmäinen diagnoosi oli, että kyynärissä nivelrikkoa (aste 2 tai 3) ja lonkissa alkavaa nivelrikkoa sekä mahdollisesti selässäkin jotain. Nivelrikkoisen koiran hoitoihin Jaava ei reagoinut, joten tutkittiin lisää. Tietokonetomografiassa paljastui pääsyyllinen, välilevynpullistuma lumbosakraalivälissä. Onneksi Jaava toipui ilman leikkaushoitoa ja sai eläinlääkäriltä luvan (tai käskyn!) jatkaa jotain harrastamista. Jaava pääsikin eläkeläispäivillään  puuhastelemaan tokon parissa, paimentelemaan lampaita ja tekemään mummojuttuja maastossa.

Jaava oli minulle hyvin erityinen Koira. Samana keväänä, kun sain Jaavan, täytin 15-vuotta. Jaava poseeraa ylioppilaskuvissani, muutti kanssani opiskelemaan. Se muutti kanssani useita kertoja ja aina se oli kuin kotonaan. Jaavan koti oli siellä, missä me oltiin. Jaava oli hyvin uskollinen koira ja sille oli tärkeää, että se pääsi aina mukaani. Luonteeltaan Jaava oli hyvin varma ja vakaa. Sitä ei hetkauttanut mikään ja aina se seisoi kaikilla neljällä tassullaan. Sen itsevarmuus oli ihailtavaa.

Jaava lähti aivan yllättäen. Se sairasti ainoastaan yhden illan. Se ei ollut vielä millään tavoin vanhakoira, se lenkkeili samat lenkit kuin nuoremmatkin, treenasi, leikitti kavereita ja vingutti iltaisin leluja. Suunnittelin sille tokokoetta kesälle. Jaava todellakin lähti saappaat jalassa, tyylilleen uskollisesti. En mitenkään voinut uskoa, että se perjantainen ilta jäisi Jaavan viimeiseksi. Kuitenkin vahvinkin luovuttaa joskus. Mitään ei ollut tehtävissä. Minun täytyi päästää Rakas Ystävä menemään. Niin sammui Suuri Sydän. Yhdestä asiasta olen kuitenkin kiitollinen, Jaavan ei tarvinnut kärsiä. Se eli elämänsä täysillä ja lähti ennen vanhuuden vaivoja. Mitä muuta Suuret Koirat voisivat toivoa?



Niin suuri ikävä. Niin tyhjä koti.
Ei ole sanoja. On vain kyyneleet.

Nuku hyvin, Jaava, mun ikioma kultatyttö.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti